Vaaligallupit eivät aina tavoita yksityisiä haluja

Yhdysvaltain presidentinvaalien lopputulos on tätä kirjoitettaessa vielä epävarma. Vaalipäivä näyttää venyvän vaaliviikoksi tai jopa kuukaudeksi. Tuloksista päätettäneen ainakin joidenkin osavaltioiden kohdalla eri oikeusasteissa, ehkä jopa korkeimmassa oikeudessa niin kuin vuonna 2000 kävi. Bidenilla on tällä hetkellä vankka johtoasema, mutta matka Valkoiseen taloon on pitkä ja kivinen.

Se, kumpi heistä tulee lopulta valituksi, ei ole tämän kirjoituksen kannalta kuitenkaan olennaista. Vaalien piti olla Joe Bidenille ja demokraateille murskavoitto Donald Trumpista ja republikaaneista. Näin meille ainakin kerrottiin monien medioiden ja asiantuntijoiden toimesta. Näin kerrottiin myös vuonna 2016. Sanna Ukkolan eilen Iltalehdessä julkaistussa kolumnissa väitettiin, että suomalaismedia on ollut lähes yksipuolisen kiinteinen Trump-uutisoinnissaan. Tämä voi olla totta, mutta kyse näyttää olevan yleismaailmallisesta ilmiöstä. Esimerkiksi Saksassa Trump-uutisointi näyttää ainakin muutamia vuosia sitten olleen erityisen kielteistä.

Negatiivisen uutisoinnin vahvistava vaikutus Trumpin kannattajiin Yhdysvalloissa on toki mahdollista, mutta mielenkiintoiseksi asian tekee se, kuinka suurta voittoa Bidenille ja demokraateille vielä hetki sitten ennustettiin. Koronapandemian hoitoon liittyvien sekoilujen piti pysäyttää Trump alkuunsa, yritysmaailma odotti (ja rahoitti) sinisiirtymää ja vaaligallupit puolsivat demokraattien historiallista voittoa.

Ennen vaaleja monissa yhteyksissä spekuloitiin sinisen aallon murskavoitosta. Ennalta päätetty äänestysdynamiikka ei taaskaan toteutunutkaan, kuten esimerkiksi Floridan siirtyminen Trumpille osoittaa.

Monet ovat jo ehtineet pohtia sitä, miksi vaaligallupit ja mielipidetiedustelut olivat jälleen kerran väärässä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kommentoi asiaa Ilta-Sanomille eilen lyhyesti:

– Jälleen kerran yllätyksellinen ja varsin jännittävä tilanne. Yllätyksellinen verrattuna lähes kaikkiin tiedusteluihin ja gallupeihin. Se tietenkin panee ajattelemaan, miten niin monta laitosta voi selvästi erehtyä. Ja toisen kerran samassa asiassa.

– Silloin tulee kyllä mieleen, että siellä on ihmisiä, joita ei näy eikä kuulu puolivirallisiin organisaatioihin, mutta jotka marssivat uurnille.

Samaa asiaa pohdittiin eilen myös muutamissa LinkedIn-keskusteluissa. Jotkut ajattelivat perustellusti, että kyse on tilastomatemaattisesta (otoksen edustavuus) ja ennusteiden epävarmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Olen samaa mieltä siitä, että nämä - ennustamisen luontainen vaikeus ja otokset - ovat osa selitystä, mutta ne eivät kuitenkaan mielestäni täysin onnistu kuvaamaan asiaa.

Medialla, politologeille ja vaalimatemaatikoilla oli neljä vuotta aikaa tavoittaa Trumpin äänestäjät, syöttää ennusteisiin epävarmuustekijät ja luoda tarkempi ennuste vaalien oletettavasta lopputuloksesta. Turun yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen professori Benita Heiskanen sanoikin vaalipäivänä, että gallupeja on ilmeisesti tarkasteltu pääosin “sinisten silmälasien läpi”. Heiskanen sanoo:

Vuoden 2016 vaaleissa Trumpin äänestäjiä ei usein tavoitettu mielipidemittauksissa. Joko nämä nimenomaan sosioekonomisesti alempaa tulotasoa olevat eivät olleet kohderyhmänä, tai sitten he valehtelivat kantansa. Nyt on (ennen vaaleja) oltu sitä mieltä, että tätä tilannetta ei enää ole.

Mielipide- ja kannatustutkimuksiin erikoistuneilla ja edistysmielisillä (engl. progressives) on taas kerran peiliin katsomisen paikka. Lopputulos on joka tapauksessa jotain aivan muuta kuin ennalta liputettiin. Poliittinen mielipiteenmuodostus ei mennytkään niin kuin yleisesti tunnutaan ajattelevan.

Jari Sarasvuo näyttää ymmärtävän sen, mitä muun muassa Washington Post ei ymmärtänyt. Monien näyttää edelleen olevan hyvin vaikeaa ymmärtää kansallispopulistien mielenmaisemaa, jonka takia selitykset Trumpin kansansuosiolle eivät ole kovin uskottavia. Yksinkertaistavat nettioikeisto, systeeminen rasismi, “valkoisten vastaisku” tai Venäjä eivät kuulosta toisellakaan kerralla uskottavilta selityksiltä Trumpin laajelle suosiolle. Sam Harris tarjoaa vajaan kymmenen minuutin videossaan toisenlaisen selityksen trumpismille: Trump ei tuomitse ketään.

Reason-lehden toimittaja Robby Soaven mukaan kyse on laajamittaisesta vääristymästä: media ja älymystö teeskentelevät Yhdysvalloissa olevansa kansan pulssilla, mutta eivät kykene tavoittamaan kansalaismielipidettä.

Halunsalaaminen ei tarkoita hiljaisuutta

Muutamia vuosia sitten tietokirjailija Tommi Uschanov tarkasteli Harvey Weinsteinin tapausta Helsingin Sanomissa ilmestyneessä kolumnissaan. Uschanov hyödyntää tarkastelussaan amerikkalais-turkkilaisen taloustieteilijän Timur Kuranin vuonna 1995 teoksessaan Private Truths, Public Lies: The Social Consequences of Preference Falsification esittämää teoriaa preferenssin väärentämisestä eli halunsalaamisesta (engl. preference falsification). Halunsalaaminen liittyy Kuranin jo aiemmin esittämiin ajatuksiin “kameleonttiäänestäjistä” ja yksityisestä ja julkisesta halusta. Yksityiset halut ovat niitä, joita Uschanov tiivistää halunsalauksen tärkeimmän annin ytimekkäästi:

Halunsalauksessa on nimittäin kaikkein kiinnostavinta se, että jos joku päättää rikkoa hiljaisuuden, hän ei voi koskaan etukäteen tietää, saako hän vedetyksi muut mukaansa vai ei.

Kyse on pohjimmiltaan siitä, että ihmisillä voi olla yksityisesti hyvin erilaisia haluja ja mieltymyksiä kuin mitä he julkisesti antavat muiden ymmärtää. Mitä räjähdysherkemmästä aiheesta on kyse, sitä pidättyväisempiä ihmiset voivat olla julkisesti ilmaisemaan perimmäisiä halujaan varjellakseen sosiaalista asemaansa ja mainettaan. Sosiaalinen paine, Kuran väittää, saa ihmiset tekemään mitä eriskummallisimpia asioita niin hyvässä kuin pahassa. Mitä suurempi sosiaalinen paine tai pelko yksityisen kannan ilmaisemiseen liittyy, sitä todennäköisemmin ihmiset hakeutuvat julkisesti lähelle enemmistön mielipidettä. Toisin sanoen ihmiset valehtelevat, koska pelkäävät todellisen halunsa paljastumisen aiheuttavan ikäviä seurauksia joko itselleen, läheisilleen tai muille.

Pelko julkisesta nöyryyttämisestä tai muista ikävistä seurauksista saa ihmiset varomaan sitä, mitä he sanovat ja kenelle he mitäkin sanovat. Jos asian muotoilee “väärin”, niin tuloksena voi olla nykyään julkinen ajojahti. Kaikenlaista voi sanoa, mutta se, miten asian sanoo, kenelle ja milloin, näyttelee merkittävää asemaa ihmisten vuorovaikutuksessa. Halunsalaaminen johtaa julkisen keskustelun yksipuolistumiseen, joka peittää alleen ilmiöitä, jotka tulevat myöhemmin yllätyksenä.

Perussuomalaisten vuonna 2011 silloisen puheenjohtaja Timo Soinin voimin saavuttama jytky-vaalivoitto on kouriintuntuva kotimainen esimerkki siitä, miten halunsalaaminen ilmenee. Myös vuoden 2019 eduskuntavaalit menivät perussuomalaisilta hyvin, vaikka gallupit muuta enteilivät ja puolue hajosi muutamaa vuotta aiemmin puheenjohtaja Jussi Halla-ahon valinnan myötä.

Halunsalaamista on tutkittu monella tavoin, siihen on kiinnitetty huomiota eri yhteyksissä ja en ole ensimmäinen, joka esittää sitä Yhdysvaltain vaaliyllätysten erääksi selitykseksi.

Yksityinen ja julkinen halu

En seuraa aktiivisesti Yhdysvaltain poliittisen ja kulttuurisen ilmaston muutoksia, joten en osaa myöskään tarkemmin sanoa, kuinka todellista halunsalaaminen on näissä presidentinvaaleissa ollut. Alustavat analyysit kuitenkin viittaavat siihen, että perinteinen tilastotieteellisiin puutteisiin perustuva selitys, ei välttämättä ole täysin tyydyttävä.

Vuoden 2016 vaalien suurin yllätys ei ollut Trumpin valinta, vaan se, kuinka mediassa Trumpin presidenttiyttä ei otettu millään muotoa vakavasti ennen vaalituloksen vahvistumista. Trumpin vastaehdokas Hillary Clinton kutsui Trumpin kannattajia vaalien alla surkimuksiksi (engl. deplorables). Kuka haluaa samaistua julkisesti surkimukseksi? Ehkä se on jollekulle julkinen sulka hattuun, mutta valtaosalle ihmisistä ei niinkään.

Trumpin ensimmäisessä voitossa oli kyse monista eri seikoista, mutta varsinkin 2000-luvulla voimistuneen poliittis-ideologisen polarisaation myötä Trumpin kannattajaksi tunnustautuminen tai leimautuminen on käytännössä varma tie hylkiöksi. Sama ilmiö on havaittavissa myös Suomessa, kun on kyse esimerkiksi maahanmuutto- ja pakolaispolitiikasta. Mitä suurempi kuilu julkisen ja yksityisen mielipiteen väliin syntyy, sitä suurempia yllätyksiä on luvassa. Mitä uhkaavammaksi ihmiset kokevat yksityisen mielipiteensä ilmaisemisen, sitä heikommin julkinen keskustelu kuvaa ihmisten haluja.

Yhdysvaltain poliittisen ja kulttuurisen ilmaston voimakas polarisoituminen on johtanut tilanteeseen, jossa ihmisten on oman etunsa vuoksi vaiettava ja puhuttava palturia todellisista haluistaan. Tätä on vaikea suoraan osoittaa todeksi, mutta aihetodisteita on paljon. Kuranin selitys on mielestäni uskottava: ihmiset eivät valehtele mielipidetiedusteluja tekeville, vaan käytännössä niille, jotka voisivat päätellä jotain merkityksellistä mielipiteen esittämisestä. Mielipidetiedusteluun voi vastata nimettömästi, mutta Kuranin mukaan supersosiaalisuus saa ihmisen toimimaan itsepetoksessa eli elämään valheen todeksi. Ihminen haluaa tuntea kuuluvansa ryhmään ja sovinnaisen mielipiteen ilmaiseminen on helppo keino ilmaista muille samanmielisyyttä. Ja maineella on merkitystä.

Muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassaan The Coddling of the American Mind: How Good Intentions and Bad Ideas Are Setting Up a Generation for Failure lakimies Greg Lukianoffin ja sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin vetävät yhteen lukuisia tutkimustuloksia, jotka osoittavat yleisen mielipideilmapiirin polarisaation tapahtuneen vähitellen 1990-luvulta alkaen ja kiristyneen äärimmilleen 2010-luvulla. Erilaiset kyselyt viittaavat siihen, että keskustelukulttuuri on muuttunut ja monet amerikkalaiset vaikuttavat päätyneen itsesensuuriin.

St. Lousin Washingtonin yliopiston valtio-opin professori James L. Gibson on hiljattain todennut, että näkemysten julkiseen esittämiseen ei liity juuri minkäänlaisia palkkioita, mutta epäsovinnaisten näkemysten julkisen esittämisen kustannukset ovat kasvaneet räjähdysmäisesti (erityisesti sosiaalisen median myötä). Epäsovinnaisten näkemysten esittäminen voi rikkoa ystävyyssuhteita, perheitä ja karkottaa naapurit, jonka vuoksi ihmiset päätyvät olemaan hiljaa ikäviksi kokemistaan aiheista. Etelä-Karoliinan yliopiston filosofian apulaisprofessori Justin Weinberg esittänyt tutkimustuloksille poikkeavan tulkinnan: ihmiset sensuroivat itseään nykyään vähemmän, koska he eivät todennäköisesti sensuroi näkemystään vapaudesta sanoa sanottavansa. Myös sillä, kuka sanoo epäsuosittuja mielipiteitä, on väliä.

Nassim N. Talebin mukaan pienellä vähemmistöllä voi olla merkittävä vaikutus muihin ihmisiin. Monilla elämänalueilla suhteellisen pieni joukko verbaalisesti ja sosiaalisesti lahjakkaita ihmisiä käytännössä sanelee ajan mieltymykset ja hyvän maun. Johtajat niin politiikassa kuin liike-elämässä muotoilevat vuorovaikutuksessa ryhmän kanssa sosiaalisen identiteetin, jota voi kutsua myös nimellä “me”. Johtajat luovat sosiaalisen todellisuuden, jonka kautta ryhmä tulkitsee ympäristöään ja sen muutoksia. Jos johtaja sanoo, että hypätään ryhmän vuoksi, ryhmä hyppää.

Politiikalla on tapana henkilöityä hyvin vahvasti tiettyihin yksilöihin, jotka nousevat onnistuessaan joidenkin silmissä sankareiksi ja (epä)onnistuessaan toisten silmissä luopioiksi. Kaikki eivät kuitenkaan voi johtaa poliittisia tai muitakaan yhteiskunnallisia liikkeitä, jonka vuoksi voidaan sanoa, että loppujen lopuksi pienehkö klikki tulkitsee älyllisten ja kulttuuristen virtausten valossa ryhmän toivoman julkisen halun. Sosiologi Steven Lukes on kutsunut kykyä muovata haluja vallan kolmansiksi kasvoiksi valta rajoittamisena (päätöksenteko; “valta voimana”), poliittisen agendan asettamisena (ei-päätöksenteko) ja hallintana (piilevien ja todellisten intressien muvaaminen; “ajatuspoliisi”). Kyky muovata haluja on politiikassa tärkeä osa vallankäyttöä. Muun muassa poliittiset symbolit, sloganit, puheet ja mainonta ovat tulkittavaksi keinoiksi käydä poliittis-ideologista taistoa. Se, ovatko julkinen ja yksityinen lopulta samalla värähtelytajuudella, on merkityksellistä. Tätä on kuitenkin vaikeaa tutkia.

Itsesensuurille on mielestäni suoraviivainen kuranilainen selitys edellä mainitussa ryhmädynamiikan tilanteessa: salaamalla todelliset halumme voimme ajatella kuuluvamme ryhmään ja vahvistavamme ryhmäsidoksia. Useimmiten teot ja merkit ryhmään kuulumisesta kasvattavat asemaa ryhmässä ja parantavat mahdollisuuksia tehdä yhteistyötä. Erimielisyyttä ei välttämättä hyväksytä ja se voi johtaa muun muassa ryhmästä poistamiseen. Mitä herkistyneempi ilmapiiri, sitä tarkemmin merkkejä erimielisyydestä tarkkaillaan.

Poliittiset heimot, joissa yhteenkuuluvuus näyttelee ideologiaa tärkeämpää roolia, eivät ole monoliittisiä. Yhteiskuntafilosofi ja liiketaloustieteen professori Jason Brennan on esittänyt suurimman osan amerikkalaisista olevan epäpoliittisia hobitteja tai poliittisesti vinoutuneen valveutuneita huligaaneja. Vulkanuslaiset ovat äänestäjäkunnan kuninkaita, jotka käsittelevät tietoa suhteellisen puolueettomasti, ymmärtävät erimielisyyksiä ja perustavat päätöksensä. Vulkanuslaiset ovat polarisoituneessa ympäristössä useimmiten piilossa.

Vaikeita keskusteluita

Yhteiskunnassa on monia sellaisia asioita, joista keskustelu tuntuu epämukavalta tai oudolta. Helsingin Sanomissa ilmestyi syyskuussa 2016 juttu suomalaisista tabuaiheista. Piirtäjä Ville Rannan mukaan “avoimessa ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa tabut ovat usein tabuja vain osalle ihmisistä, jollekin ryhmälle”. Yhdysvalloissa ja Suomessa tabuaiheet ovat toki erilaisia, jonka lisäksi on asioita, joita voi pitää täysin “ennenkuulumattomina”. Aiheet, joista ei puhuta, eivät kuitenkaan katoa minnekään.

Tietyt näkökulmat poistuvat yleisestä julkisesta keskustelusta. Ne voivat siirtyä pienemmille areenoille, joissa niistä voi keskustella nimettömästi tai pienemmän tuttavapiirin kesken. Toisaalta on joukko näkemyksiä ja asioista, joista jokaisella julkisuuden valokeilassa olevalta pitäisi löytyä oikea mielipide. Jos on tulkinnoista eri mieltä, se voi olla merkki siitä, että ihmisessä itsessään on oltava jotain vialla. Jos ympäristö on kuitenkin otollinen ja pelko sosiaalisista seurauksista matala, kynnys esittää epätavanomaisiakin näkökulmia on matalampi. Ne, jotka osallistuvat esimerkiksi poliittiseen toimintaan, eivät kuitenkaan edusta äänestäjäkuntaa. Epämieluisat teemat jatkavat elämäänsä jossain muualla, mutta koska niistä keskustelu koetaan ongelmalliseksi, leimautumisen pelko ohjaa monien toimintaa.

Mitätöintikulttuurista, jota Lukianoff ja Haidt tarkastelevat aiemmin mainitussa teoksessaan, kärsivät lopulta kaikki, eivätkä vähiten myöskään ne, jotka ajattelevat lisäävän jo ennestään herkistyneessä ilmapiirissä vastuullisuutta ja itsereflektiota. Tarkoitusperät voivat olla hyvät, mutta seurauksia on vaikea ennakoida. Mitätöintikulttuurista on lukuisia esimerkkejä niin Suomesta kuin maailmalta. Kriittinen kulttuuri ja mitätöintikulttuuri ovat perustavalla tavalla ristiriidassa keskenään, kuten kanadalaisen Laurentian yliopiston apulaisprofessori Jason Lepojärvi on huomauttanut. Lopulta äänessä ovat ne, jotka eivät yksinkertaisesti välitä tai ne, joilla on varaa - taloudellisesti tai sosiaalisesti -ilmaista muiden paheksumia näkemyksiä. Se, miten muut ihmiset oletettavasti reagoivat, on olennaisempaa kuin se, miten ihmiset tosiasiassa reagoivat. Ei siis ihme, että yhteisen vihollisen identiteettipolitiikka rapauttaa sekä järkiperäisen ajattelun että sujuvan viestinnän nopeasti.

Halunsalaamisen näkökulmasta on syytä huomata, että ihmiset eivät tosiasiassa vaikene. He vain esittävät julkisesti sellaisia näkemyksiä, jotka eivät todellisuudessa kuvasta heidän todellisia halujaan tai näkemyksiään. Tämä johtaa siihen, että julkinen keskustelu typistyy ja keskustelunaiheet vähenevät, koska uudessa moraalijärjestyksessä ihmisiä ajatellaan voitavan suojeltavan ikäviltä näkemyksiltä poistamalla ne julkisesta keskustelusta. Tällöin pieni joukko fokusoituneita toimijoita, jotka ymmärtävät kysynnän ja tarjonnan merkityksen, kykenee ottamaan julkisuudessa välteltyjä niche-aiheita helposti haltuunsa.

Emme siis tarkalleen ottaen tiedä näinä eriskummallisina aikoina, onko henkilö oikeasti väittämäänsä mieltä vai ei. Tilanne on kuitenkin hyvin erilainen, kun ihmiset voivat ilmaista näkemyksensä nimettömästi vailla pelkoa sen ilmaisemisen seurauksista. Mitä polarisoituneempi ilmapiiri on ja mitä syvemmälle ihmiset kaivautuvat omiin poteroihinsa, sen yllättävämpiä muutoksia yhteiskunnassa nähdään.

Tällä hetkellä julkinen ja yksityinen mielipide näyttävät eriytyvän entistä nopeammin ja kauemmas toisistaan. Bidenin ja demokraattien johtoasemassa vaaligallupeissa ei ollut vain metodologinen virhe, vaan siihen on todennäköisesti vaikuttanut myös halunsalaaminen. Jos ihmiset halua paljastaa todellisia halujaan, vaan ne piilotetaan esimerkiksi ryhmäpaineen tai rangaistuksen pelon vuoksi, meistä kaikille syntyy enemmän tai vähemmän vääristynyt kuva todellisista haluista. Tämä puolestaan voi vaikuttaa myös yksityiseen tietoomme muiden kuvitelluista haluista.

Ehkä kuplautuminen on ennen kaikkea kyvyttömyyttä ymmärtää kanssaihmisten poikkeavia näkemyksiä.