Korkeakoulujen politisoitumisesta

Keskustelu ihmistieteiden alttiudesta ideologisille muotivirtauksille ja poliittiselle aktivismille leimahti viime viikonloppuna, ainakin sosiaalisessa mediassa. Syynä oli Helsingin Sanomissa 3. huhtikuuta julkaistu pääkirjoitus, joka herätti närkästystä ja paheksuntaa. Pääkirjoitus ei ollut kovin mielenkiintoinen (ja se oli osittain jopa sekava), mutta synnytti paljon savua, vähän tulta. Esimerkiksi yhdysvaltalainen fyysikko Lawrence Krauss käsitteli tieteen ideologisoitumista huomattavasti ansiokkaammin Wall Street Journalissa viime vuonna ilmestyneessä mielipidekirjoituksessaan.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa esitettiin, että eri tieteenaloilla on eroja ja väitettiin tiettyjen tieteenalojen olevan toisia herkempiä ideologisille vaikutteille. Osa piti pääkirjoituksessa esitettyjä väitteitä vanhakantaisina ja leimasi koko lehden tiedevastaiseksi. Eräs pääkirjoitusta kommentoinneista luonnehti sitä sodanjulistukseksi ”yhteiskuntatieteille, humanismille ja taiteen tutkimukselle”. Pienehkö joukko kuitenkin hyödynsi tilaisuuden hyväkseen ja avasi tarkemmin näkemyksiään tieteestä, tieteellisestä menetelmästä ja tiedeinstituutioista. Yhdysvalloissa vuosituhannen vaihteessa käyty ”tiedesota” on palannut näyttämölle.

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla on tätä kirjoitettaessa julkaistu kaksi mielipidekirjoitusta pääkirjoitukseen liittyen. Helsingin yliopiston Vanhan testamentin eksegetiikan professori Martti Nissisen kirjoitus käsittelee ideologisuutta tutkijan näkökulmasta ja kuvataideopettaja Heikki Heinonen peräänkuulutti mielipiteessään erilaisen tiedon tunnustamista tutkimuksessa. Pääkirjoitus on lisäksi kirvoittanut useampia vastineita, joissa osassa pääkirjoitusta luonnehdittiin löysäksi ideologiapuheeksi. Keskustelu sosiaalisessa mediassa on ollut monipolvista, mutta siitä on mielestäni puuttunut joitakin näkökohtia.

Ensinnäkin on tärkeää muistaa, että ”tiedeyhteisö” tai ”tiedeinstituutiot” eivät itsenäisesti tai riippumattomasti määrittele sitä, miten niiden piirissä tehtyyn tieteelliseen tutkimukseen suhtaudutaan tai miten niiden tuottamaa tieteelliseksi luonnehdittua tietoa hyödynnetään (vrt. Foucault ja Derrida tuottivat monenlaista, mutta aktivistit tuskin välittävät siitä, mitä . Kaikki tieteeksi tunnistettava tutkimus ei noudata tieteellisen menetelmän ihannetta. Ihmistieteissä, joissa tieteellistä menetelmää on huolellisesti sovellettu jo vuosikymmenten ajan, ei ole saavutettu kasvavaa yksimielisyyttä yhteisestä tietopohjasta ja periaatteista, joiden avulla asioita ja ilmiöitä voidaan selittää ja ennustaa. Ihmistieteissä jokainen uusi tutkijasukupolvi näyttää pikemminkin horjuttavan edeltäjien uskomuksia kuin rakentavan ja jalostavan niitä. ”Metodologiasodat” tieteenalojen sisällä, että niiden välillä ovat osa tieteenteon arkea. Tutkijoiden ontologisilla, epistemologisilla ja metodologisilla mieltymyksillä on ihmistieteissä merkittävä vaikutus siihen, millaisia johtopäätöksiä tutkittavista asioista ja ilmiöistä syntyy. Tieteeksi naamioitua aktivismia ja moralismia on löydettävissä ihmistieteissä monissa eri väreissä. Samaa on nähtävissä myös lääketieteessä ja kosmologiassa. Eri tieteenaloilla on aiheita, joiden tutkimusta pidetään kyseenalaisena: biolääketieteessä gain of function -tutkimusta pidetään vaarallisena ja ihmistieteissä ihmisluonnon käsitteeseen on suhtauduttu vihamielisesti.

Toisekseen on yllättävää huomata, kuinka monet tieteentekijät tuomitsivat pääkirjoituksen moralistisella närkästyksellä sen sijaan, että olisivat pyrkineet yksityiskohtaisemmin tarkastelemaan ideologisuuteen liittyvää problematiikkaa analyyttisemmin. Ei ole epäilystäkään siitä, että tieteentekijät ovat keskimäärin kiinnostuneita maineestaan ja pyrkivät tuomaan tutkimustaan esille eri sidosryhmille. Hyvä tiede syntyy hyvästä tieteellisestä toiminnasta. ”Tiede ja tieteellinen objektiivisuus ei ole (eikä voikaan olla) seurausta yksityisen tiedemiehen pyrkimyksistä ’objektiivisempaan’ ajatteluun, vaan monien tiedemiesten samalla kertaa ystävällismielisestä ja kriittisestä yhteistyöstä”, kuten tieteenfilosofi Karl Popper kirjoitti teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1974 [1945]).

On varsin selvää, että kaikki vertaisarvioiduissa lehdissä julkaistu ei ole tiedettä. Henri Blomsterin mukaan vertaisarvioidut lehdet ovat ”tieteellisen prosessin ytimessä”. Vertaisarviointi on ehdottomasti paras tunnetuista tieteellisen tutkimuksen arviointijärjestelmistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi täydellinen. Vertaisarvioiduissa lehdissä julkaistaan valtavat määrät paskapuhetta. Vertaisarvioiduissa lehdissä julkaistut “tutkimukset” esimerkiksi nykyaikaisen liiketaloudellisen tutkimuksen ja opetuksen rasistisuudesta ovat hölynpölyä. Oikeastaan valtaosa aktivistitutkimuksesta on hölynpölyä. Haasteena on erottaa (satiirinen) hölynpöly vääristä tutkimustuloksista.

Kolmanneksi on selvää, että tieteellisen tutkimuksen laatu vaihtelee eri tieteenalojen välillä ja niiden sisällä. Tämä johtuu muun muassa siitä, että eri tieteenalat eivät ole yhtä kypsiä ja niiden välillä on suuria eroja muun muassa alttiudessa päätyä aktivistiseksi ”metodologiaksi”. Tieteenalojen välinen erottelu palautuu selkeisiin kriteereihin, täsmälliseen kielenkäyttöön ja tarkasti toisinnettavaan tapaan tehdä tutkimusta. On olemassa tieteenaloja, jotka olivat jo syntyessään heikkolaatuisia ja ovat edelleen heikkolaatuisia. Tämä pätee suurimpaan osaan viimeaikaisesta intersektionaalisesta tai identiteettipoliittisesta ”tutkimuksesta”. Kun tieteen olemusta luonnehtivista tuntomerkeistä luovutaan (koska asioiden totuudellisuus riippuu episteemisestä etuoikeudesta, etnisestä alkuperästä, ihonväristä tai vastaavasta), kyse ei ole tieteestä. Kyse on pikemminkin tieteen kaapuun puetusta ”metodologisesta aktivismista” eli käytännössä näennäistieteestä.

Neljänneksi on olemassa hyvin järkevät syyt siihen, miksi ei ole syytä luottaa siihen, että korkeakoulut kykenisivät omassa toiminnassaan määrittelemään ”säätelemään” ideologisuutta. Tutkijat ovat huolissaan maineestaan. Peliteoreettisesta näkökulmasta tilanne on suoraviivainen: älä (mielellään) arvostele omaan heimoon kuuluvia tutkijoita julkisesti, mutta ”moraalisesti arveluttavat henkilöt” ovat vapaata riistaa (varsinkin, jos he ovat kuolleita). Tutkijoilla on usein parempaakin tekemistä kuin kuluttaa aikaansa muiden tutkijoiden arvosteluun, ja rajallinen tutkija-aika on parasta käyttää oman tutkimuksensa edistämiseen. Tutkijat eivät siis ole ”samassa” veneessä puolustamassa tiedettä.

Lopuksi vaan ei suinkaan vähäisimpänä, pitäisi huomioida korkeakoulujen – tiedeinstituutioiden – julkinen rahoitus. On harhaanjohtavaa ajatella, että tutkimuksen vapaus tarkoittaa samaa kuin veronmaksajien velvollisuus rahoittaa epätieteellistä aktivismia. Tieteen autonomia on luonnollisesti tärkeä osa tieteentekoa, mutta aktivistista ”tieteentekoa” ei tarvitse verorahoin tukea. Aktivistista ”tutkimusta” voi harjoittaa muulla rahoituksella.